tj.rogel retweeted
Paljon on puhuttu työelämästä viime aikoina. Tässä taustalla on ehkä suomalaisen työelämän syvin käyttöjärjestelmä - eli vanha protestanttinen moraali, joka ei koskaan poistunut.
Se vain migroitiin pilveen. Papinkaapu vaihtui fleece-liiviin, kirkonkirjat sharepointtiin ja synnintunnustus vuosittaiseen henkilöstökyselyyn.
Teologisesti luterilaisuus ei tietenkään opeta, että kärsimällä ansaitsee taivaan. Armoa ei voi ansaita. Suomalainen työelämä teki tästä enterprise-version - armo on edelleen ilmainen, mutta käyttöoikeus edellyttää esimiehen hyväksyntää.
Kulttuuriin jäi sitten sitkeämpi sivutuote. Työ on kutsumus, joutilaisuus epäilyttävää, ja kunnollinen ihminen tunnistetaan siitä, että hän hoitaa velvollisuutensa myös silloin, kun niiden tarkoitus on unohtunut. Mieluiten juuri silloin.
Työn arvoa on vaikea mitata. Siksi organisaatio kehitti korvaavan mittarin: läsnäolon. Se on erinomainen, koska sitä voidaan mitata ymmärtämättä itse työtä. Ihminen joko on rakennuksessa tai ei ole.
Maailman arvokkaimmat työntekijät löytyvät usein huoneesta, jossa kukaan ei osaa sanoa, mitä he oikeastaan tekevät, mutta kaikki voivat vahvistaa nähneensä heidät siellä. Kalenterissa lukee aina "Varattu", pöydällä on puoleksi juotu haalea kahvi. Kukaan ei uskalla kysyä, mitä he tekevät, ettei paljastuisi, ettei kukaan muukaan ole kysynyt sitä seitsemään vuoteen.
Tulokset ovat hankalampia. Pitäisi tietää, mitä tavoiteltiin, saavutettiinko se ja pahimmillaan ymmärtää työn sisältöä. Ei hyvä. Sen sijaan lasketaan toimistopäiviä.
Numerot eivät valehtele, mikä on yksi syy siihen, että niillä kerrotaan asioita, joita ne eivät tarkoita.
Mittarit kehitettiin auttamaan ihmisiä ymmärtämään todellisuutta. Tämä osoittautui hankalaksi, koska todellisuus oli monimutkainen, epäsiisti ja toisinaan eri mieltä mittareiden kanssa.
Mittarit sitä vastoin olivat siistejä, luettavissa taulukkomuodossa ja ennen kaikkea yhteistyöhaluisia. Niinpä organisaatio teki järkevän päätöksen ja lakkasi mittaamasta todellisuutta. Sen sijaan se alkoi mitata mittareita. Todellisuus oli lopulta ainoa osapuoli, joka ei ollut sitoutunut yhteisiin tavoitteisiin.
Väliaikaisesta mittarista tulee tavoite, tavoitteesta periaate ja periaatteesta asia, jonka kyseenalaistaminen osoittaa puutteellista sitoutumista. Lopulta mittari ei enää kuvaa todellisuutta. Todellisuus alkaa suorittaa mittaria.
Hyvä mittari, prosessi ja johtaminen ovat tietenkin hyödyllisiä niin kauan kuin ne muistavat, mitä varten ne ovat olemassa. Ongelma alkaa, kun väline huomaa pärjäävänsä ilman tarkoitustaan. Mittari mittaa, prosessi prosessoi ja johtamisjärjestelmä johtaa kohti jotakin, jolle on jo kustannuspaikka.
Tässä vaiheessa kukaan ei enää johda työtä. Kaikki ylläpitävät järjestelmää, koska sillä on jo omistaja ja neljännesvuosittainen seurantapalaveri. Tämä ei tietenkään ole epäonnistuminen. Epäonnistuminen olisi huomata se. Siksi organisaatio ratkaisee ongelman: lisäämällä mittarin.
Byrokratian alkeishiukkanen on prosessoni. Se liikkuu vain yhteen suuntaan ja vaatii vähintään kaksi ihmistä, joista kumpikaan ei tiedä, mitä toinen tekee, mutta molemmat tietävät sen olevan tärkeää.
Jos ajat aamulla tunnin ruuhkassa, palelet pysäkillä, istut avokonttorissa kuulokkeet päässä ja osallistut Teams-palaveriin kolmen ihmisen kanssa, jotka ovat samassa rakennuksessa, tämä on työtä. Sen tietää siitä, että kaikki näkivät sen.
Jos teet saman työn kotona kahdessa tunnissa, käyt lenkillä ja olet päivän päätteeksi hyväntuulinen, syntyy epäily.
Hyväntuulisuus ei tietenkään ole kiellettyä. Se vain poikkeaa normaalijakaumasta. Paljon. Jos työntekijä näyttää levänneeltä, joku prosessissa on selvästi pettänyt.
Jossain suomalaisen työelämän selkäytimessä elää edelleen ajatus, että jos työpäivä ei ottanut sinulta jotakin pois, olet ehkä saanut jotakin, johon et ollut oikeutettu. Työn ei tarvitse olla tehotonta. Sen pitää vain sisältää riittävästi kitkaa ja tervanjuontia, jotta lopputulos tuntuu moraalisesti ansaitulta.
Tästä näkökulmasta työmatka ei ole logistinen haitta vaan sakramentti. Avokonttori ei ole meluisa tila vaan luonteenkoe. Palaveri, jossa mitään ei päätetä, on yhteisöllinen kärsimysrituaali, jonka tarkoituksena on osoittaa, ettei palkkaa ole saatu liian helposti.
Organisaatioissa puhutaan tietenkin paljon tehokkuudesta. Tämä on vähän kuin viinitilan vuosikertomuksessa puhuttaisiin raittiudesta. Periaatteessa sitä kannatetaan. Käytännössä koko toimintamalli nojaa johonkin aivan muuhun.
Eräässä organisaatiossa kokeiltiin kerran vahingossa täydellistä tehokkuutta. Työntekijät tekivät työnsä nopeasti. Asiakkaat olivat tyytyväisiä. Kustannukset laskivat.
Johto tunnisti välittömästi vakavan riskin: ihmisille jäi aikaa. Ja ihminen, jolla on aikaa, saattaa alkaa ajatella.
Ajatteleva työntekijä on organisaatiolle hankala, koska hän saattaa huomata, ettei keskiviikon statuspalaveria oikeastaan tarvita. Tästä on hyvin lyhyt matka kaaokseen. Ensin poistuu yksi palaveri. Sitten joku kysyy raportista. Sitten prosessista.
Ja ennen kuin kukaan ehtii kutsua muutosjohtamisen konsulttia paikalle, joku kysyy: "Miksi me oikeastaan teemme tämän?"
Tämä on organisaation vaarallisin mahdollinen kysymys.
Onneksi organisaatioilla on tähän immuunijärjestelmä: hallintokoneisto. Se havaitsee ajattelevan työntekijän jo matkan päästä ja erittää tämän ympärille niin paksun kerroksen ohjausryhmiä, kalvosarjoja ja passiivimuotoisia lauseita, että ajatus tukehtuu ennen kuin se ehtii muuttua päätökseksi.
Hyvä hallintojärjestelmä tietää, että päätös on usein tarpeettoman lopullinen. Se synnyttää mahdollisuuden arvioida, oliko se hyvä. Prosessi voi jatkua vuosia ilman tällaista todellisuudelle altistumista.
Siksi hyvä organisaatio ei tee hätiköityjä päätöksiä. Se perustaa työryhmän. Työryhmä tuottaa muistion. Muistio suosittelee jatkoselvitystä. Jatkoselvitys tunnistaa tarpeen laajemmalle keskustelulle. Ja näin ongelma on saatu turvallisesti muutettua asiakirjaksi.
Jatkoselvitystä suositteleva muistio on hallinnon lähin vastine ikiliikkujalle. Se tuottaa seuraavan vaiheen kuluttamatta havaittavaa määrää päätöksentekoa. Todellinen ongelma muuttuu dokumentiksi, jonka olemassaolo todistaa, että asiaa on käsitelty. Kun ongelma on dokumentoitu, se lakkaa olemasta ongelma ja muuttuu liitteeksi.
Tulosta on vaikea todistaa. Kalenterimerkintä on helppo. Asiakkaalle tuotettu arvo voi olla abstraktia, mutta kahdeksan tuntia vihreänä palavaa Teams-statusta voidaan auditoida. Kun mittari on riittävän helppo auditoida, sen ei enää tarvitse liittyä niin millään tavalla siihen, mitä sen oikeastaan piti mitata.
Byrokratian luonnonlaki on, että jos jokin voidaan mitata tarkasti, se alkaa näyttää tärkeämmältä kuin asia, jota ei voida. Siksi organisaatio suhtautuu epäluuloisesti ihmiseen, joka sanoo: "Tein tämän jo."
Se on aivan hemmetin vaarallinen lause. Se vihjaa, että työ voi valmistua. Jos työ voi valmistua, voidaan kysyä, tarvitaanko prosessia ensi vuonna. Jos prosessia ei tarvita, voidaan kysyä, tarvitaanko prosessin omistajaa.
Siinä vaiheessa keskustelu tehokkuudesta muuttuu nopeasti periaatteelliseksi. Yleensä juuri siinä kohdassa, jossa jonkun titteli alkaa.
Niinpä tuotosta ei tarvitse maksimoida. Riittää, että on maksettu asianmukainen määrä ihmiselämää. Helvetti poistettiin teologiasta, mutta HR säilytti sen prosessikuvauksessa.
Se löytyy yleensä vaikkapa kohdasta 4.3: "Työntekijä osallistuu yhteisöllisyyden vahvistamiseksi kahteen pakolliseen lähipäivään viikossa." Alaviite: "Yhteisöllisyydellä tarkoitetaan tässä fyysistä läsnäoloa tilassa, jossa työntekijä osallistuu etäpalavereihin."
Ja jos joku kysyy, miksi näin tehdään, vastaus kuuluu:
"Koska olemme aina tehneet näin."
Se on instituution vastine jumalalliselle ilmoitukselle. Yksi kymmenestä käskystä, ilmeisesti niistä pienemmällä fontilla kirjoitetuista. Siihen ei tarvita näyttöä. Todisteita tarvitaan vain asioihin, joita ei vielä ole päätetty uskoa.
Ongelma tyytyväisessä ja tehokkaassa työntekijässä on lopulta se, että hän tekee näkyväksi asian, jota järjestelmä ei mielellään myönnä - kaikki kärsimys ei ole työtä. Joskus se on vain huonosti suunniteltu järjestelmä. Ja kaikki näkyvä työ ei ole arvokasta työtä. Joskus se on vain näkyvää.
Mutta tätä ei tietenkään voi kirjata strategiaan noin. Strategiaan kirjoitetaan: "Lisäämme merkityksellisyyttä, kohtaamisia ja yhteistä tekemistä."
Strategian tehtävä ei ole kertoa, mitä tapahtuu. Sen tehtävä on kertoa, miltä sen pitäisi kuulostaa.
Sitten varataan neuvotteluhuone. Torstaiksi. Kello 8.00. Toimistolta. Osallistuminen pakollinen.
Koska jos työ tuntuu liian järkevältä, siitä puuttuu vielä prosessi.
🤖 Made with AI
tj.rogel retweeted
Kiitos @SarasvuoJari ja @MartinPaasi ❤️
Ihana keskustelu. Ei siksi, että olisitte puhuneet niin kauniisti, vaan siksi, että olitte viivasuoria ja rehellisiä.
JOKAISEN suomalaisen pitää katsoa tämä.
Kuuntele. Et pety.
TsÄdäM 🛫🚀🛸
paasipodin jaksossa 90. maan mainioin @SarasvuoJari keskustelemassa tolkun oikeistolaisuudesta 🔥🔥🔥
Onko @Kokoomus vasemmistolainen, tekopyhä hillotolppapuolue? Tarvitseeko Suomi rinnakkaiskulttuuria? Onko Jari rasisti? Sosten syvimmät taustat ja @PetteriOrpo naulojen syönti.
Miksi kaivosteollisuus on kaiken mahdollistaja? Blokkivaalit ei tule, mutta pitäisikö? Ja paljon muuta. Kuuntele viikonlopun puheenaihe.
Tuosta 👇👇👇
youtu.be/wcHB5oyYIk0?is=flIa…
tj.rogel retweeted
"Chaque fois que Votre Majesté crée une fonction, Dieu crée un sot pour l'acheter."
Nous sommes en 1693 et la France est à genoux.
Le roi Louis XIV s'est ruiné dans des guerres interminables à travers toute l'Europe.
Les caisses du royaume sont d'un vide abyssal.
C'est là qu'entre en scène le cynique contrôleur général des Finances, Louis Phélypeaux de Pontchartrain.
Plutôt que de réduire le train de vie de la monarchie, il va orchestrer une arnaque institutionnelle de génie : la vente massive d'emplois publics.
L'idée est redoutable. L'État invente un métier administratif de toutes pièces et le vend aux enchères.
Un riche bourgeois fait un énorme chèque au Trésor royal pour acheter cette charge.
En échange, il obtient un prestige social, devient fonctionnaire à vie, et surtout, il encaisse un salaire régulier payé par l'impôt des citoyens.
Une fois nommé, ce fonctionnaire est totalement intouchable. Il est impossible de le licencier.
Au début, Pontchartrain vend des postes utiles, comme des charges de juges, de notaires ou de conseillers de ville.
Mais l'obsession de l'argent facile rend le pouvoir royal complètement fou.
Quand les emplois sérieux sont tous pourvus, le ministre invente des métiers grotesques pour continuer à lever du cash.
En 1706, un décret royal crée ainsi le poste très officiel d'inspecteur contrôleur des perruques.
Dans la foulée, le roi met en vente des charges d'inspecteur des porcs rôtis, de jaugeur de tonneaux ou encore d'essayeur de beurre frais.
L'escroquerie à court terme est parfaite.
Louis XIV encaisse des millions en liquide pour financer ses armées et ses palais.
Mais le désastre économique à long terme est colossal.
Pour éponger sa dette immédiate, l'État a condamné le peuple à entretenir éternellement des milliers de bureaucrates qui ne produisent absolument rien.
Cette armée de parasites administratifs, protégée par la loi, va saigner l'économie française et paralyser le pays jusqu'à ce que le système explose en 1789.
La leçon de l'histoire est intemporelle.
Face à la faillite, un État refuse toujours de maigrir.
Il préfère inventer des postes absurdes, encaisser l'argent tout de suite, et laisser les générations futures payer la facture de son incompétence.
Well mister Putin… Sometimes you go to the Circus and sometimes the Circus comes to you. This time the Circus came to you.
3
710












