Trump neuvottelee rauhasta, Putin Ukrainan antautumisesta. Omiin silmiini näyttää siltä, ettei julkisuudessa välity riittävän hyvin, kuinka vaikeasta neuvotteluasetelmasta pohjimmiltaan on kysymys. On varmasti totta, että Ukrainan rauhanneuvotteluissa on viimeisen vuoden aikana liikuttu enemmän kuin sitä edeltävinä vuosina. Keskustelujen ilmapiiri voi olla rakentava ja yksittäisissä kysymyksissä voidaan edistyä. Diplomaattinen liike ei silti ole sama asia kuin todellinen strateginen edistys. Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko tunnettiin aikanaan nimellä Mr. Nyet, herra Ei. Hänen neuvottelutaktiikkaansa kuului vastapuolen kärsivällisyyden koetteleminen, omista vaatimuksista kiinni pitäminen ja ajan käyttäminen strategisena välineenä. Putinin toiminnassa on jotakin hyvin samanlaista. Venäjän tavoitteena on omien rauhanehtojensa amerikkalaistaminen. Toisin sanoen saada Washington omaksumaan Venäjän vaatimukset osaksi omia rauhanehdotuksiaan, jolloin Trumpista tulisi niiden tehokkain asianajaja Ukrainalle. Tästä nähtiin huolestuttava esimerkki jo Alaskan huippukokouksen jälkeen elokuussa 2025, kun Trump luopui tulitauon ensisijaisuudesta ja alkoi tavoitella suoraan lopullista rauhansopimusta Putinin esittämän linjan mukaisesti. On helppo ymmärtää Zelenskyin huoli. Ilman tulitaukoa Venäjä voi jatkaa Ukrainan kaupunkien ja energiainfrastruktuurin pommittamista läpi talven, kuluttaa maan puolustuskykyä ja heikentää sen neuvotteluasemaa samalla, kun rauhasta keskustellaan. Tässä piilee koko rauhanprosessin vaarallisin ristiriita. Putin voi jatkaa sotaa samalla, kun Trump uskoo neuvottelevansa sen lopettamisesta. Pahoin pelkään, että olemme ajautumassa tilanteeseen, jossa Yhdysvaltojen ratkaiseva asema rauhanvälittäjänä kääntyy lopulta Ukrainaa vastaan. Putinin ei silloin tarvitse saavuttaa sotilaallista läpimurtoa, jos ja kun hän saa Yhdysvaltain presidentin ajamaan neuvottelupöydässä niitä tavoitteita, joita Venäjä ei ole kyennyt saavuttamaan taistelukentällä. Siksi en olisi vielä kovin huojentunut rauhanneuvottelujen myönteisestä ilmapiiristä. Olennaisinta ei ole, kuinka hyvin neuvottelijat tulevat toimeen keskenään, vaan millaisen rauhan puolesta he lopulta neuvottelevat. iltalehti.fi/politiikka/a/df…

Enää on vaikea erottaa, ovatko Saksan Alice Weidel ja Ranskan Marine Le Pen Trumpin jäljittelijöitä vai Putinin myötäilijöitä. Lopputuloksen kannalta erolla ei välttämättä ole edes merkitystä. Weidel julistaa Ukrainan sodan jo hävityksi ja vaatii Saksan tuen lopettamista. Le Pen haluaa puolestaan rajoittaa Ranskan taloudellista tukea Ukrainalle. Euroopan suurissa valtioissa tavoittelee valtaa poliittisia johtajia, joiden käsitys Venäjästä, Euroopan historiasta ja turvallisuudesta on hälyttävän lyhytnäköinen. Suomessa ei pidä tuudittautua ajatukseen, että muu Eurooppa kulkee väistämättä samaan suuntaan kanssamme. En pidä AfD:n pääsyä Saksan liittohallitukseen lähivuosina todennäköisenä, mutta jo tällaisten poliittisten voimien vahvistuminen tuo mukanaan vakavia turvallisuuspoliittisia ongelma. Myös Kreml seuraa Euroopan vaalikalentereita. Miksi Putin kiirehtisi neuvotteluissa, jos hän uskoo voivansa odottaa Ukrainan tukijoiden vaihtumista omalle politiikalleen myötämielisempiin johtajiin? Euroopan perinteisillä keskustaoikeistopuolueilla on tässä myös peiliin katsomisen paikka. Ne eivät ole kyenneet vastaamaan riittävän ajoissa esimerkiksi maahanmuuttoon liittyviin kansalaisten huoliin, mikä on avannut tilaa radikaaleille vaihtoehdoille. Ongelma ei kuitenkaan ole vaatimus tiukemmasta maahanmuuttopolitiikasta, vaan se, että näiden liikkeiden mukana valtaa tavoittelee myös autoritaarisuuden ihailu, Ukrainan vastaisuus ja Venäjän myötäily. Euroopan turvallisuuden tulevaisuus ei ratkea yksin Ukrainan taistelukentillä. Se ratkaistaan myös eurooppalaisilla vaaliuurnilla. Tämä meidän on syytä ymmärtää Suomessakin.