Believeinsomething✨️💹🧲

Kun myötätunto irtoaa järjestä Empatia on yksi ihmislajin ainutlaatuisimmista hyveistä. Ilman kykyä tunnistaa toisen kärsimys ei synny sopimuksia, luottamusta eikä sivistynyttä yhteiselämää. Siksi sen arvostelu tuntuu monesta pyhäinhäväistykseltä. Juuri siksi empatia onkin niin vaarallinen ase silloin, kun se karkaa käsistä. Evoluutiopsykologi Gad Saad on nimennyt ilmiön, jossa myötätunto ei enää palvele yhteisön elinkelpoisuutta vaan kääntyy sitä vastaan: suicidal empathy, itsetuhoinen empatia. Se ei ole empatian vastakohta. Se on empatiaa, joka on irrotettu mittakaavasta, vastavuoroisuudesta ja pitkän aikavälin seurauksista. Länsimaisen oikeusvaltion puolustajan lähtökohta on tässä yksinkertainen. Vapaa yhteiskunta ei ole itsestäänselvyys, vaan historiallinen ihme: yksilön oikeudet, ansioajattelu, sopimusten pitäminen, naisen ja miehen yhdenvertaisuus lain edessä, sananvapaus ja omaisuudensuoja. Näitä ei ylläpidetä pelkällä hyvällä tahdolla. Niitä ylläpidetään instituutioilla, rajoilla ja kulttuurisella jatkuvuudella. Empatia, joka kieltäytyy näkemästä tätä, ei ole jalompaa sivistystä. Se on avoimen yhteiskunnan itsemurha. Tämä empatian vääristymä on juuri se psykologinen maaperä, johon rinnakkaisyhteiskunnat ja poliittinen islam juurtuvat. Kun länsimainen päätöksentekijä solmii hiljaisia sopimuksia ja rajoittaa sananvapautta välttääkseen "loukkaamasta" vaativaa vähemmistöä, kyse ei ole vain pelkuruudesta. Kyse on kaapatusta moraalijärjestelmästä. Loiset mielessä, väärä kohde sydämessä Saadin ajattelussa on kaksi kerrosta, jotka selittävät toisiaan. Ensin tulevat idea pathogens, ajatusloiset: kulttuurirelativismi, usko ihmiseen tyhjänä tauluna, uhriuden palvonta ja totuuden alistaminen oikeille tunteille. Ne syntyvät tyypillisesti yliopistomaailmassa ja leviävät sieltä mediaan, hallintoon ja kulttuurieliittiin. Relativismi opettaa, ettei meillä ole oikeutta arvioida toisen kulttuurin tapoja. Uhrikultti opettaa, että heikomman osapuolen kertomus on aina tosi, yksinomaan valta-asetelman vuoksi. Postmoderni kieli opettaa, että objektiivinen totuus on pelkkää sortavaa vallankäyttöä. Kun kognitiivinen järjestelmä on näin vallattu, tunnejärjestelmä seuraa perässä. Empatia ei katoa, se vain ampuu väärään kohteeseen. Sama ihminen, joka on äärimmäisen herkkä kaukaisen vieraan kärsimykselle, saattaa suhtautua täysin kylmästi oman kaupunginosansa vanhukseen, veronmaksajaan tai tyttöön, jonka turvallisuus heikkenee, kun julkista tilaa ei enää suostuta valvomaan. Saadin pointti ei ole, että empatia itsessään olisi paha asia. Psykopaatilta se puuttuu. Ongelma on hyperaktivoitunut, viholliselle tarjottu myötätunto: tekijän ymmärtäminen uhrin kustannuksella, vieraan edun asettaminen oman yhteisön edelle ja symbolisen hyvyyden valitseminen konkreettisen vahingon kustannuksella. Tässä piilee sivistyneistön ja poliittisen päätöksentekijän erityinen haavoittuvuus. Korkea koulutus, vauraus ja status mahdollistavat sen, mitä on kutsuttu luksususkomuksiksi (luxury beliefs): uskomuksiksi, joiden tuottamat kustannukset lankeavat muiden maksettaviksi. Sivistynyt porvarillisuus ihailee omaa inhimillisyyttään. Se lukee oikeat kirjat, äänestää oikein ja paheksuu kovaa kielenkäyttöä. Se voi tehdä näin, koska sen omat lapset eivät yleensä istu siinä oppivelvollisuuskoulun S2-luokassa, jossa yhteinen kieli on kadonnut ja kunniaväkivallan normit astuneet tilalle. Se voi vaatia rajatonta avoimuutta, koska sen oma elämä on edelleen turvallisesti suljettu. Tämä ei ole salaliitto. Kyseessä on statuspeli yhdistettynä syyllisyyteen. Lännen menestys aletaan kokea syntinä, ei arvokkaana perintönä, jota on velvollisuus suojella. Kun hyvyyden mittariksi tulee se, kuinka ehdottomasti kieltäydyt puolustamasta omia arvojasi, vihamielisen ideologian - kuten poliittisen islamin - on helppo astua sisään. Se käyttää isännän empatiaa tämän omana hirttoköytenä. Hyve ilman rajaa lakkaa olemasta hyve Toimiva oikeusvaltio ei tarkoita rajatonta avoimuutta. Se on yksilön vapautta yhteisten sääntöjen alla. John Stuart Millin vahinkoperiaate ei tarkoita, ettei yhteisö saisi puolustaa itseään. Se tarkoittaa, että valtiolla ei ole oikeutta holhota aikuista hänen omassa elämässään, kunhan hän ei vahingoita toista. Mutta kun vahingon tuottaminen määritellään uudelleen pelkäksi "loukkaantumiseksi", ja oikeus loukkaantua varataan moraalisen uhrihierarkian huipulle, vapaa yhteiskunta kääntyy itseään vastaan. Itsetuhoinen empatia näkyy politiikassa toistuvana kaavana, aivan kuten Turun ja Vantaan tapaukset ovat osoittaneet. Kun poliitikko lukee uskonnollista tekstiä ääneen ja arvioi sitä perustuslain valossa, hänen oma viiteryhmänsä rankaisee häntä. Miksi? Koska totuuden puhuminen koetaan "vastuuttomaksi", jos se häiritsee vähemmistön tunteita. Sananvapautta rajoitetaan, jottei kukaan tuntisi oloaan ulossuljetuksi - ja samalla suljetaan ulos ne, jotka yrittävät kuvata todellisuutta ja puolustaa lakia. Pragmaattinen vastaväite ei kehota julmuuteen, vaan kysymään: mitä tapahtuu seuraavaksi? Empatia, joka ei kanna vastuuta pitkän aikavälin seurauksista, on pelkkää estetiikkaa. Se tuottaa päättäjälle hyvän ja suvaitsevaisen mielen nyt, mutta lasku lankeaa myöhemmin yhteiskunnan heikoimmille: naisille lähiöissä, veronmaksajille joiden palvelut rapautuvat, ja niille maahanmuuttajille, jotka pakenivat tänne juuri sitä sortavaa järjestelmää, jota itsetuhoinen empatia nyt kieltäytyy vastustamasta. Suomi on tässä suhteessa erityisen hauras. Hyvinvointivaltio ei ole universaali, ehtymätön automaatti. Se nojaa historiallisesti poikkeukselliseen luottamukseen, yhteiseen kieleen ja oletukseen siitä, että säännöt koskevat poikkeuksetta kaikkia. Kun nämä oletukset murenevat, jäljelle ei jää enemmän inhimillisyyttä. Jäljelle jää kalliimpi, epäluuloisempi ja autoritaarisempi järjestelmä - juuri se, mitä jokaisen vapauden puolustajan pitäisi eniten pelätä. Sivistys ilman itsesäilytystä on koriste Sivistys on Suomessa ollut pitkään ylpeydenaihe, eikä syyttä. Siihen kuuluvat lukutaito, yliopistot, konsensus ja kansallinen projekti köyhyydestä vaurauteen. Mutta sivistys, joka kieltäytyy tekemästä eroa totuuden ja valheen, sopeutujan ja sopeutumattoman tai uhrin ja todellisen hyväksikäyttäjän välillä, ei ole enää todellista sivistystä (Bildung). Se on pelkkä etiketti. Se on pelkkää kykyä lausua oikeat, hyväksytyt lauseet hienoissa salongeissa ja valiokunnissa. Saadin käyttämä vertaus hermostoon iskevistä loisista on tarkoituksella karkea: tietyt loiset saavat isäntänsä hyppäämään veteen hukuttautumaan, koska loinen itse lisääntyy vedessä. Ajatus ei ole, että ihmiset olisivat hyönteisiä. Ajatus on, että tunnejärjestelmä voidaan kaapata ideologialla niin, että yksilö ja kokonainen yhteiskuntaluokka toimivat omia pitkän aikavälin etujaan vastaan - ja kokevat sen kaiken lisäksi moraaliseksi ylemmyydeksi. Kun hyvyys mitataan sillä, kuinka vähän asetat asioille ehtoja, instituutioiden puolustaminen näyttää barbaarisuudelta. Silloin raja, karkotus, rangaistus ja vaatimus "näin meillä eletään" -asenteesta tuntuvat rumilta asioilta. Rumalta näyttää tällöin myös sivilisaatio, joka kieltäytyy kuolemasta kohteliaasti. Vapauden ja järjestyksen puolustaminen ei kaipaa tässä veristä nationalismia eikä kollektiivisen syyllisyyden asettamista. Se kaipaa aikuisuutta. Yksilö on vastuussa teoistaan. Valtio on ensisijaisesti vastuussa omien kansalaistensa turvallisuudesta ja perustuslaillisen järjestyksen säilymisestä. Maahanmuutto voi olla rikkaus, jos se on valikoivaa, vastavuoroista ja sidottu sääntöihin. Se on taakka, jos se tuo mukanaan rinnakkaisyhteiskuntia, joiden arvot kieltävät juuri ne vapaudet, jotka sivistysvaltio pitää pyhinä. Tässä piilee myös aito empaattinen argumentti, jota itsetuhoinen empatia ei kestä. Todellinen myötätunto naista, homoa, toisinajattelijaa ja uskonnotonta kohtaan tarkoittaa, ettei maahan tuoda eikä normalisoida sellaisia järjestelmiä, joissa nämä ihmisryhmät ovat vapaata riistaa. Todellinen myötätunto pakolaista kohtaan tarkoittaa avun viemistä lähelle kriisialueita ja turvapaikan varaamista niille, jotka eivät todella voi palata - ei signaalipolitiikkaa, joka houkuttelee nuoria miehiä vaeltamaan halki mantereiden ja jättää naiset ja lapset leireihin. Inokulaatio Saadin resepti on maltillinen, vaikka hänen retoriikkansa on terävää. Älä sammuta järkeä. Älä anna tunteen ylittää näyttöä. Kysy aina, mitä päätöksestä seuraa viiden ja kahdenkymmenen vuoden päästä, ei vain sitä, miltä se näyttää twiitissä. Puhu totuus ääneen, vaikka valtuustosalissa tulisi hiljaista. Länsimaisen oikeusvaltion puolustajalle tämä on kotiinpaluu, ei kääntymys. Vapaus edellyttää järjestystä. Järjestys edellyttää yhteisiä standardeja. Yhteiset standardit edellyttävät kykyä sanoa ei: ei sille, joka halveksii isäntämaan lakeja; ei oppijärjestelmälle, joka kieltää vapaan arvostelun; ja ei myötätunnolle, joka rakastaa vierasta enemmän kuin omaa lastaan. Empatia säilyy. Sitä vain ei enää käytetä sivilisaation irtisanomissopimuksena. Länsi ei kuole siihen, että se olisi liian julma. Se kuolee siihen, että sen koulutetuin kerros oppii häpeämään omaa kykyään erottaa ystävä vihollisesta, vieras vieraasta ja hyve sen irvikuvasta. Sivistys, joka ei puolusta itseään, ei ole enää sivistystä. Se on vain kaunis tapa hävitä.