Keskitason koodari jää työttömäksi kahdessa vuodessa Keskitason koodari on seuraavan kahden vuoden suurin häviäjä. Ei siksi, että tekoäly olisi jo korvannut ohjelmoinnin, vaan siksi, että se on jo korvannut sen osan työstä, jolla keskitason koodari ansaitsi palkkansa: ticketistä toimivaan ominaisuuteen, speksistä koodiksi ja rutiininomaisesta toteutuksesta toiseen. Stanford-data näyttää jo, mitä tapahtuu alimmalla portaalla. 22-25 -vuotiaiden työllisyys tekoälyalttiissa ammateissa on 16-19 prosenttia alle vertailutason. Entry-level -ilmoitukset ovat romahtaneet lähes kolmanneksen. Anthropicilla juniorien osuus teknisistä rekrytoinneista putosi 27 prosentista yhdeksään. Kyse ei ole massairtisanomisista vaan portaan poistamisesta. Kun alinta askelta ei enää ole, keskitason feature-koodari ei nouse sen kautta, eikä hänen työtään täytetä uudella juniorilla. Hänen tehtävänsä tekee agentti, joka ei tarvitse kahvitaukoa eikä kerro, että speksi on epäselvä. Tämä on se Mid-Level Squeeze, josta alalla on puhuttu koko vuoden. Yritykset palkkaavat kahta lajia: tekoälynatiiveja junioreita, jotka eivät ole koskaan kirjoittaneet koodia ilman agenttia, ja staff -tason arkkitehteja, jotka ohjaavat järjestelmiä ja agenttien laumoja. Väliin jää 4-8 vuoden kokemus - se, joka osaa kääntää tuotepäätöksen toimivaksi koodiksi, mutta ei omista koko järjestelmää eikä ole vielä agenttien ohjaaja. Juuri se työ on se, jonka Claude Code, Cursor ja Replit Agent tekevät nyt nopeammin ja halvemmalla kuin ihminen, joka tarvitsee sprintin ja koodikatselmuksen. Koodari, joka toivoo tekoälyn "ratkovan ilmastonmuutoksen" ja jättävän "kivat hommat" ihmisille, huomaa pian, että kivat hommat olivat juuri ne ticketit. Kun agentti kirjoittaa 70-80 prosenttia rutiinikoodista, jäljelle jäävät virheiden metsästys, arkkitehtuurin hienosäätö ja sen selittäminen, miksi agentti "kuivasi kissan mikroaaltouunissa". Se työ ei työllistä yhtä montaa keskitason koodaria kuin ennen. Ja se työ vaatii enemmän kokemusta kuin keskitason koodarilla yleensä on. Ahdistus, josta espoolaisen koodarin tapaus ja Stenbergin kommentit kertovat, ei ole irrationaalinen reaktio. Se on rationaalinen reaktio siihen, että vuosien erityisosaaminen devalvoituu nopeammin kuin ihminen ehtii sopeutua. Samuel Butlerin vuoden 1863 kirje Darwin among the Machines kuvasi jo koneita kehittyvänä lajina, joka tekee ihmisestä alisteisen. Nykyinen versio ei tarvitse tietoisuutta; riittää, että agentti tekee sen työn, jolla keskitason koodari maksoi asuntolainansa. Kahdessa vuodessa agenttien autonomia ja luotettavuus riittävät siihen, että suurin osa feature-työstä siirtyy pois ihmiseltä. Seniorit ja tekoälyn ohjaajat pärjäävät. Tekoälynatiivit juniorit pärjäävät eri ehdoilla. Keskitason yleisosaaja, joka ei ole ehtinyt tai halunnut muuttua agenttien ohjaajaksi tai järjestelmän omistajaksi, jää väliin. Aggregaattiluvut voivat edelleen näyttää ohjelmistotyön kasvavan, koska seniorit ja tekoälyroolit kasvavat. Mutta se keskitason koodari, joka on tähän asti ollut alan selkäranka, ei enää ole siinä luvussa. Sopeutuminen ei ole vapaaehtoista. Se on jo käynnissä.